Uhmaa vol.2

Äitini jaksaa muistuttaa minua siitä, että älä koskaan kritisoi lasta vaan hänen tekojaan. Olen yrittänyt sisäistää ajatuksen (uhma tekstin jälkeen), että esikoisen käytös ja uhma on yksistään vaihe, jolloin hän irtaantuu meistä vanhemmista. Oppii olemaan itsenäisempi ja uskaliaampi sekä hakee uusia rajoja. Nämä kaikki taidot ovat tärkeitä itsenäistä koulumaailmaa ajatellen. Hän ei vihaa minua eikä ole ärsyttävä tarkoituksella vaan yrittää ravisuttaa omaa maailmaa. Vanhempana minun tehtävänä on sallia se hänelle turvallisessa ympäristössä vaikka sitten hampaat irvessä ja jäätävän potutuksen kourissa. Teini-ikää odotellessa...

Erityiskiitos kaikille kommentoijille ja viestin laittaneille. On ihanaa tietää, että on muitakin, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa ja ovat yhtä hukassa kuin minä. En ole ainoa, joka käy makuhuoneessa huutamassa tyynyyn, kun toinen jankkaa puoli tuntia yhtä samaa sanaa tai kun ei tottele yhtäkään pyyntöä/käskyä. Yksi parhaista asioista vanhemmuudessa onkin, että tuntemattomat ihmiset sympatisoivat toinentoistaan ja antavat vertaistukea toisilleen. Itse ei tunne olevansa niin eksynyt tässä järjettömässä  lapsiperheen viidakossa, kun toiset jakavat omia kokemuksiaan. Joten vielä kerran kiitos kannustuksesta. Olkaamme itsellemme ja toisillemme armollisa ja kannustavia!