Olen huono valokuvattava. Rehellisesti sanottuna olen
kammottava kameran edessä. Minä en pidä kamerasta eikä se pidä minusta. Niinpä
olemme pyrkineet välttelemään toisiamme mahdollisuuksien
mukaan. Mutta lapset saatuani joidenkin asioiden tärkeysjärjestys on täytynyt muuttua.
Haluan taata, että heillä on aikuisina muistoja omasta lapsuudestaan myös kuvien muodossa. Myös sellaisia, joissa minäkin olen.
Minusta on ihanaa selata äitini ja omia vanhoja valokuva albumeita ja nähdä
pieniä välähdyksiä menneestä. Muistella ihmisiä ja paikkoja, jotka olivat osa
minun lapsuuttani. Ehkäpä käydä omien lapsien kanssa samoissa paikoissa ja ottaa
kuvia muistoksi heille. Mikä sinäänsä on aika ristiriitaista ajatellen minun asennetta kameraa kohtaan.
Minun nuoruudessa äidilläni oli (ja on edelleen) tapana
ottaa kuvia kaikista ja kaikesta melkeinpä koko ajan. Sieltä kumpuaa vastenmielisyys
kameraaa kohtaan. Teini-iässä, kun oli muutenkin epävarma omasta olemuksestaan
niin jatkuvasti kuvatukseksi tuleminen alkoi ärsyttämään. Kameran näkeminenkin
sai minut jäykäksi ja epäluuloiseksi. Ja se valitettavasti myös näkyi lopputuloksessa
teenäisinä hymyinä tai mulkaisuina. Se taas johti sitten siihen, että yritin
joko vältellä kameraa parhaani mukaan tai sitten osallistuin kuviin
vastentahtoisesti. Siitä tuli aikanaan omanlainen kierre, jota yritän nyt
rikkoa. En halua tartuttaa kamerafobiaa lapsiini.
Niinpä olen ottanut
tavaksi harjoitella kuvattavana olemista erilaisissa paikoissa. Niin sanotusti siedätyshoitoa
parhaimmillaan. Jotta tosi tilanteissa osaisin olla rentona ja luonnollisen oloinen. Pakko myöntää, että on vaikeaa rikkoa kaavaa ja muuttaa omaa suhtautumista kasvokuviin. Olen jopa harkinnut, jos menisin ihan ammattilaiselle kuvattavaksi. Ehkä näin saisin uutta perspektiiviä kuvattavana olemiseen. Isot propsit heille, jotka onnistuvat kuvissa erinomaisesti. Se ei ole ihan simppeliä. Täytyy pohtia oikeita kulmia ja yrittää painaa "kuvaa" nappulaa samalla kuin yrittää näyttää luonnolliselta. Olen huomannut, että määrä todellakin korvaa laadun. Kun tarpeeksi monta samaa kuvaa yrittää ottaa niin todennäköisesti ainakin yksi on ihan Ok. Parhaat kuvat tulevat yleensä silloin, kun olen vessassa piilossa muuta perhettä ja he yrittävät löytää minua. Siinä on hankala olla hymyilemättä.
Millainen suhde sinulla on kameraan ja kuvattava olemiseen? Oletko kameran edessä kuin kala kuivalla maalla vai oman elämäsi huippumalli?
