5-vuotiaan uhma –Onko sellaista?

Täällä kirjoittaa yksi väsynyt äiti. Viimeaikoina on alkanut tuntumaan siltä, että meillä kotona on koko ajan jokin draama käynnissä tai susilauma kylässä. Esikoinen osaa painaa oikeita nappuloita ja tietää, miten käydä oikein kunnolla minun hermoille. Tuntuu kuin hänellä olisi tasan kolme vaihetta, joita hän vaihtelee lennosta pitkin päivää enkä aina tiedä mistä suunnasta tuulee. Ensimmäinen vaihe on “Ei“. Ihan mitä tahaansa pitäisi tehdä, riippumatta siitä onko kyseessä jokin mielekäs tai ei niin mielekäs asia, niin kaikki on yhtä eitä. Se alkaa aamulla vaatteiden päälle laittamisesta ja aamupalan syömisestä ja loppuu illalla nukkuman menoon. Toinen vaihe on “Kohta“. Kohta voi venyä vaikka seuravaan viikkoon, jos se esikoisesta riippuisi. Kohta suihkuun, kohta ulos, kohta lopetan, kohta! Ja joskus (kolmas vaihe), pieninä hetkinä ilmestyy minun herttainen poika, jonka kanssa on kivaa olla ja tehdä asioita yhdessä.

Tämä on varmasti yksi kehitysvaihe, joka menee ajan kanssa ohi (ja uudet tulevat tilalle), mutta se ei vähennä sitä asiaa, että mä alan olemaan aika loppu. Äiti on tyhmä yms ja ainoastaan isä kelpaa. Huoh. Olen yrittänyt kaikenlaista vippaskonsteja ratkaista tilanteita, mutta tuntuu siltä että hetken päästä alkaa uusi tahtojen taistelu. Olen yittänyt kiristää, lahjoa ja uhkailla usein kehnoin tuloksin. Esikoinen voi huutaa/ulvoa/itkeä puolikin tuntia esim. leivän perään ja sitten kun tilanne on saatu jotenkuten rauhoittetua hän syökin hyvällä mielellä aamupuuronsa. Harmi, että äiti ei voi lyödä hanskoja tiskiin vaan täytyy purra hammasta ja toivoa parempia päiviä.

Sitäkin olen alkanut pohtimaan, jospa kyseessä oliskin mustasukkaisuus pikkuveljään kohtaan..? Mites teillä? Onko/oliko teillä uhmaa?